Peitto isoäidinneliöistä

Helmikuussa kirjoitin virkkaavasta isoäidistäni, jolta perin kalastajalangasta virkattuja peitonpalasia. Vastapainoksi seesteiselle kalastajalankapeitolle virkkasin toisen isoäidillisen peiton, joka koostuu mistäpä muustakaan kuin isoäidin neliöistä! Oma isoäitini on tässä peitossa läsnä villalanganjämissä, joista monet on peräisin hänen lankalaatikostaan.

Peitossa on yhteensä 88 isoäidin neliötä. Jokaisessa neliössä on käytetty kahta eri väristä lankaa ja viisi ensimmäistä kierrosta on virkattu vuorotellen kummallakin langalla. Halusin tuoda muuten värikkääseen peittoon yhtenäisyyttä ja rauhallisuutta virkkaamalla jokaisen neliön viimeisen, eli kuudennen kierroksen, mustalla seiskaveikalla. Samasta syystä myös yhdistin palat toisiinsa kiintein silmukoin samaisella langalla. Paloja yhdistäessä pyrin levittämään eri värejä joka puolelle peittoa ja varoa, ettei vierekkäisissä paloissa olisi käytetty samaa lankaa.

Peitto on pehmoisen tuntunsa vuoksi ollut kovassa käytössä: Aikuiset ovat kääriytyneet siihen nauttimaan rauhallisista koti-illoista. Pikkulapsia se on pitänyt lämpimänä pulkkamäessä. Ja onpa peitto ollut myös kissojen suosiossa.

Virkatut Totorot

Innostuin alun perin amigurumeista, eli pienistä virkatuista hahmoista, kun keksin niiden olevan erinomainen keino päästä eroon jämälangoista. Alkuun kaikki sujuikin ajatellusti, mutta kun amigurumien määrä kasvoi, minuun iski tarve ”kerätä koko sarja” eli tehdä kaikki samaan teemaan kuuluvat hahmot. Niinhän siinä sitten kävi, että kohta sopivan sävyisiä lankoja etsittiin erikoiskauppoja myöten. En ole pitänyt kirjaa, mutta haluan ainakin uskotella itselleni, että olen onnistunut tuhoamaan amigurumeihin vähintään yhtä monta kerää kuin olen niitä varten ostanut.

Ensimmäinen amigurumini oli pieni valkoinen olento elokuvasta Naapurini Totoro, ja se todella syntyi jämälangasta. Kaveri vaikutti yksinään niin orvolta, että sille piti pian saada seuraa elokuvan muista saman lajin otuksista. Sininen kuoma vaati jo paljon enemmän lankaa ja tiesin jämäni riittävän vain todella hyvällä onnella. Niinpä varmuuden vuoksi virkkasin ensin hännän, kädet ja korvat, koska ne ovat näkyvimpiä osia. Tuumin, että alustaa vasten olevan pohjan voi tarvittaessa tehdä toisella värillä, jos hassusti käy. Ja hassustihan siinä kävi. Mutta vain viiden kierroksen verran, eikä kukaan saa koskaan tietää!

Tein harmaan Totoron viiksikarvat mustalla langalla päällystetyillä rautalangan pätkillä. Sinisessä ja harmaassa Totorossa käytin lankana Seitsemää veljestä, valkoisesta en tiedä, vanha jämä kun oli..

Amigurumien viimeistelyssä, eli lähinnä kasaamisessa ja yksityiskohtien kirjomisessa, katson aina mallia hahmon alkuperäisestä kuvasta enkä niinkään ohjeen tekijän mallista. Käsin tehtäessä jokainen jättää tuotteeseensa väkisinkin oman ”leimansa”, joka saattaa johtaa vääristyneisiin mittasuhteisiin tms. Ilmiö korostuu, jos tehdään kopiota kopiosta. Siksi etsin käsiini aina alkuperäisen kuvan ja pyrin sen avulla kokoamaan omasta hahmostani mahdollisimman tarkan jäljitelmän.

Näiden kolmen Totoron englanninkieliset teko-ohjeet sain lataamalla ne ilmaiseksi Ravelrystä (valkoinen, sininen, harmaa). Harmaan Totoron lataussivulta löytyy linkkejä myös muunkielisiin käännöksiin, mukaan lukien suomenkieliseen! Olen tavattoman kiitollinen teille kaikille, jotka jaatte tekemiänne ohjeita meille muille harrastajille! Itse en ole päässyt harrastuksessani vielä niin pitkälle, että pystyisin luomaan omia ohjeita.

Isoäidin virkattu peitto

 

Edesmennyt isoäitini edusti käsitöiden suhteen aikansa perinteistä suomalaista naista. Hän virkkasi kalastajalangalla kappaverhot, pitsiliinat ja päiväpeitot. Hän kirjoi nimikirjaimensa liinavaatteisiin, pyyheliinoihin ja keittiöpyyhkeisiin. Hänen vaatehuoneensa kätköistä löytyi myös korillinen villalankoja lastenlasten iloksi.

Isoäitini ei pystynyt virkkaamaan parin viimeisen vuosikymmenensä aikana pahojen nivelongelmien vuoksi. Kun hänen jäämistöstään sitten löytyi virkattuja päiväpeiton palasia, tiesin niiden olevan itseänikin vanhempia ja tunsin suunnatonta halua työstää isoäidin viimeinen päiväpeitto valmiiksi. 

Paloja löytyi 53. Yksi pala siis puuttui, jotta löydöstä olisi saanut koottua eheän sängynpeiton. Niinpä ensimmäinen tehtäväni oli etsiä juuri oikean sävyistä kalastajalankaa, jotta saisin virkattua puuttuvan palan. Onnekseni kalastajalanka on säilynyt samanlaisena vuosikausia ja valmiiksi virkattuja paloja oli säilytetty valolta suojassa - muussa tapauksessa oikean sävyn löytäminen olisi voinut olla toivotonta. Nyt se kävi lähes leikiten ja pääsin pian virkkaamaan puuttuvaa palaa.

Päättelin ohjeen tarkastelemalla isoäidin virkkaamia palasia, ja tässä se on ruutukuviona:

Tyhjä ruutu: reunapylväiden välissä 2 ketjusilmukkaa / Täytetty ruutu: reunapylväiden välissä 1 pylväs
Isoäitini on aloittanut palan virkkaamisen palan keskustasta 8kjs renkaalla, mutta kuvion voi halutessaan virkata myös alhaalta ylös.

Virkkaamisen suurin haaste oli kopioida isoäitini käsiala. Oma käsialani on hyvin kireä, oli kyse sitten neulomisesta tai virkkaamisesta. Niinpä tarkistin jokaisen kierroksen jälkeen, että oma palani kasvaa samaa tahtia muiden kanssa sovittamalla omaa tekelettäni isoäidin työnäytteen päälle. Muutamaan kertaan huomasin omani jäävän pienemmäksi, jolloin purin kierroksen pois ja kokeilin uudestaan ”löysemmin rantein”. Lopuksi kasasin kaikki palaset kiintein silmukoin valmiiksi 6x9 palan peitoksi.