Alakoulun
ensimmäisen luokan opettajani oli hurahtanut tilkkutöihin. Hänen ylitsepursuava
innostuksensa valui myös oppilaisiin – tai ainakin minuun – ja päädyin
ensimmäisten kouluvuosieni aikana kokeilemaan useita eri tilkkutyötekniikoita.
Niistä yksinkertaisinta, ja kenties perinteisintä, edustaa 7-8-vuotiaana ompelemani
nuppineulatyyny, joka koostuu neljästä samansuuruisesta neliöstä sekä
taustakankaasta.
Tyyny
on kulkenut mukanani jo yli 20 vuotta ja kuten kuvastakin näkyy, se ei ole
säästynyt kulumiselta. Itseäni oli jo jonkin aikaa kiusannut vaalean violetit harakanvarpaat,
joilla tyynyn täyttösivu oli kursittu kasaan, sekä punainen ompelulanka ja vihreä
virkkauslanka, joilla on aikoinaan kekseliäästi paikattu purkautuvia saumoja. Jotain
sille olisi tehtävänä. Tyyny on niin merkittävä osa omaa käsityöhistoriaani,
ettei sitä noin vain voi hävittää. Minulla ei kuitenkaan ole tapana säilyttää tavaroita
pelkän tunnearvon vuoksi, joten päätin tuunata vanhasta tyynyrukastani paremmin
tämän päivän tarpeisiini sopivan.
![]() |
Neulatyynyn nurjalta puolelta paljastui käsin tehdyt, huolelliset pistot. Kunpa ommel olisi ollut yhtä kestävä kuin mitä se oli herttainen! |
Päätin
tuunata tyynyn perinteisestä nuppineulatyynystä kuminauhalliseen versioon, joka
kulkee kätevästi käsivarren ympärillä ja on siten aina helposti saatavilla.
Vanhasta tyynystä purettujen osien lisäksi tarvitsin uuden palan kangasta,
kuminauhan sekä palan pahvia. Halusin käyttää alkuperäisen tyynyn taustakankaan
uuden tyynyn remmiä varten – onhan se paljon näkyvämpi osa kuin tyynyn pohja,
johon käytin uuden kankaan. Pahvin sujautin tyynyn sisälle ennen sen
täyttämistä. Sen tärkein tehtävä on estää ompelijaa piikittämästä itseään käteen
nuppineuloja tyynyyn laittaessaan.
Vanhojen
tavaroiden mukautuminen uusiin elämäntilanteisiin – eikös juuri se tee niistä
arvokkaita?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti